Syrjävaaran tilan historia alkaa 1660 -luvulta, jolloin Savonmuan asuttamisen yhteydessä perustettiin Maarianvaara 3 Kopola -kruununtila. Asuttamista avitti kuninkaan määräys ja lupaus verovapaudesta sekä vapaus sotaväen otosta. Tilan pääpaikka sijaitsi nykyisen Outokumpu – Kaavi tien varressa puolisen kilometriä nuorisoseuran talosta Kaaville päin. Tilan vanhan talon paikan nimi on nykyään Alapaikka.
Suuren pohjan sodan aikana venäläiset miehittivät ja terrorisoivat nykyistä Suomen aluetta 1714-1721 ja pyrkivät tuhoamaan tämän silloisen Ruotsin vallan tukialueen. Talot poltettiin, miehet tapettiin ja 30 tuhatta lasta vietiin orjiksi Venäjälle. Kopolan asukkaat muuttivat päätien varresta, jota pitkin sotajoukot kulkivat, suojaan pohjoisemmaksi soitten taakse kartoittamattomalle alueelle nykyiseen Syrjävaaraan.
Kun venäläiset aikanaan poistuivat ja olot vakiintuivat, asukkaat olivat palanneet Maarianvaaran Kopolaan 1840 -luvulle tultaessa. Syrjävaara ja isonvihan aikana uuteen paikkaan syntynyt kylä jäivät kuitenkin asutetuiksi ja vuonna 1840 neljännes vanhasta Kopolasta erotettiin omaksi 245 hehtaarin Syrjävaara 8 tilakseen. Syrjävaara lunastettiin perintötilaksi 1854.
Jo vuoden päästä, 1855, Heikki ja Anna Koponen myivät puolet tilasta Soinisten veljeksille, Ollille, Petterille ja Paavolle. Tila siirtyi seuraavaksi Ollin pojalle Antille. Antin poika Olli puolestaan myi aikanaan tilan Iivananpurolta tulleelle toiselle Soinisten sukuhaaralle.
Uusi isäntäpari vuonna 1883 olivat Olli Antti ja Reetta Soininen. Olli Antti oli aiemmin asunut kymmenen vuotta päätien varressa Maarianvaaran Iivananpurossa ja ilmeisesti piti siellä myös kauppaa. Eräänä päivänä väen ollessa pellolla töissä, talolle oli tullut rosvojoukko, mutta talolla olleet lapset olivat onnistuneet pakenemaan tupaan ja telkeämään ovet. Ryöstön epäonnistuttua kimpaantuneet rosvot olivat sytyttäneet tuvan tuleen ja paenneet paikalta. Savun nähtyään talon väki ryntäsi talolle ja pelasti lapset sisältä. Olli Antin kerrotaan suuttuneen pahan kerran ja kironneet moisen vilkkaan liikepaikan. Hän päätti muuttaa perheineen korpeen, kauaksi tiestä, Syrjävaaraan. Olli Antti oli mummoni isoisä.
Kun Syrjävaaraan ja Kokkomäelle muutettiin isonvihan aikaan, paikka oli erämaata. Sinne kuitenkin rakennettiin kunnon talo ja tilaa alettiin raivata. Aluksi viljeltiin viertämällä ja talon ympäristön metsiä kaskettiin. Kun isojakoa valmisteltiin 1823, suuret alueet Syrjävaaraan muuttaneiden talojen ympärystöjen metsää oli kaskettu. Kokkomäen rinteet ovat nykyään metsän peittämät, mutta niillä on paljon kaskiraunioita ja nauriskuoppia.
Kokkomäen nimi saattaa olla vanhaa perua. Laella on voinut olla vainolaisista varoittava kokko. Se on myös voinut saada nimensä haukoista ja kotkista joita mäen yllä liitelee nykyäänkin tai nimi kertoo viertämisen ajasta.
Talojen ympärillä olevat pellot syntyivät vähitellen. Peltojen tekeminen ja lannoittaminen vaatii karjaa. Alun perin elikot eivät olleet maidon tai lihan vuoksi. Ne tuottivat peltojen tarvitsemaa lantaa. Eläimet laidunsivat kesät. Talvet ne viettivät lantalattianavetassa. Sonta kertyi maalattialle ja siihen sekoitettiin olkea pitämään se ilmavana ja edistämään kompostoitumista. Kompostoituminen myös lämmitti navetan talvella. Keväällä elikot olivat usein selkä kiinni katto-orsissa lantakerroksen päällä. Kun elikot pääsivat keväällä laiduntamaan, navettassa talven aikana syntynyt komposti vietiin pelloille lannoitteeksi. Peltojen tekeminen vaaroille oli pitkä ja työläs prosessi. Sitä mukaa kun talojen ympärille saatiin tehtyä viljelykelpoisia peltoja, kaskeaminen vähentyi.
Toinen suuri muutos maisemassa tapahtui 1800 -luvun puolessa välissä kun tiloja alettiin lunastamaan perintötiloiksi. Kruununtilathan omisti kruunu ja nimismies määräsi tilan asukkaat. Vasta kun tuli mahdolliseksi lunastaa tilat omiksi perintötiloiksi, niitä oli mahdollista periyttää omille jälkeläisille ja myydä.
Vanhaan aikaan erilaiset maankäyttöalueet oli merkittävä aidoilla. Tiet, pellot ja muut alueet oli aidattava. Tämä tehtiin yleensä riukuaidoilla, pisteaidoilla, joiden kunto ja riittävä korkeus tarkastettiin mittakepillä keväisin. Rikkinäiset aidat oli korjattava ja kylillä oli uusien aitojen rakentamisvelvollisuus. Sitten viranomaiset keksivät että tilalliset pilaavat ja tuhoavat metsät ottamalla aitatarpeita. Määrättiin että uudet aidat oli rakennettava kivestä. Epäilemättä tilojen lunastaminen perintötiloiksi, omiksi, antoi pontta kiviaitojen rakentamiselle. Syrjävaaran kiviaidat on kertoman mukaan rakentanut mummoni isoisä, Olli Antti, kun hän muutti Iivananpurolta ja osti Syrjävaaran. Aitoja on säilynyt yli puolitoista kilometriä, joten tuskinpa Olli Antin sukupolvi oli ainoa aitojen rakentaja.
Kaskeaminen ei Kokkomäellä loppunut yhdessä yössä vaan ajan kuluessa. Mummoni kertoi, että hänen ollessaan nuori, 1900 -luvun alkupuoliskolla, Kokkomäen etelärinteellä asui vielä perhe joka eli viertämällä. Talon paikkaa ei enää tunneta, mutta rinteessä on muutamia komeita kaskiraunioita metsässä kertomassa niistä ajoista.
Syrjävaara on Maarianvaaran alakylä. Asemastaan huolimatta kylä oli vielä 1960 -luvulla vilkas ja väkirikas. Lapsia riitti kolmikerroksisen kivikoulun täydeltä Taimi Miettisen opetettaviksi. Seuraavalla vuosikymmenellä kylä kuitenkin hiljeni nopeasti. Nuoret muuttivat töiden perässä kaupunkeihin tai Ruotsiin. Pellot pantiin pakettiin ja talot katosivat näkyvistä kun pellot metsittyivät.
Nykyään kylää on vaikea löytää, niin tarkoin talot lymyävät tien varren metsien takana. Siellä ne kuitenkin ovat, ja väkeä on pikkuhiljaa alkanut muuttamaan vanhoille paikoille. Nykyään lapset tosin joutuvat matkustamaan kauemmaksi Kaaville kouluun. Tiloja ei enää viljellä entiseen malliin, eikä ole paljoakaan elikoita. Ammatit ovat vaihtuneet ajan mukana, mutta vanha elämäntapa, luonnon antimien kerääminen sekä kalastaminen ja metsästäminen ovat edelleen tärkeitä. Syrjävaaralaisista ei ole tullut kerskakuluttajia vaikka mukavasti elelläänkin. Metsässä on edelleen monen tuki ja turva.